Alaska

Jess!!!

Olin luonnollisesti intoa täynnä kuullessani mahdollisuudesta lähteä Arktiset Vedet –filmiryhmän kanssa Alaskaan, tuohon karhujen, kotkien ja lohia pursuavien jokien luvattuun maahan. Tietysti tämä Yhdysvaltain pohjoinen osavaltio oli minulle kuten kaikille luonnon ystäville tuttu lukemattomien luontofilmien ja kalastusvideoiden kautta, mutta omin aistein kokeminen olisi ihan eri juttu.

Kesäkuinen lähtöpäivä koitti aikanaan. Istuin Helsinki-Vantaan lentoterminaalissa ja yritin katseellani kartoittaa mahdollisia Alaskaan menijöitä. Yhdeksänhenkisestä porukasta tunsin ennestään vain Pääkkösen Jasperin ja Sivosen Pekan, joten hiukan jännitti sekin, minkälaiseen seuraan seuraavan viikon ajaksi joutuisin. Jännitys kuitenkin karisi nopeasti, kun järkyttävää matkalaukkuröykkiötä raahaava ryhmä ilmaantui näkösälle. Mukavan tuntuista sakkia kaikki tyynni!

Ikävin yksityiskohta kaukomatkailussa on lentäminen, jota valitettavasti joutuu Alaskaankin matkattaessa kärsimään ihan riittävästi. Onneksi Icelandair lentää Anchorageen Reykjavikin kautta todella kätevästi. Huvittava puoli asiassa on, että kellosta katsottuna matka Helsingistä Anchorageen kestää vaivaisen tunnin. Tämä tietenkin johtuu siitä, että lennämme suoraan päin aikavyöhykkeitä, mistä puolestaan seuraa se ikävä lieveilmiö, että oma sisäinen kello on perille saavuttua aivan sekaisin. Mikä taas aiheuttaa herkemmille nukkumisvaikeuksia ja väsymystä. No, sivuseikkoja siihen verrattuna, että nyt oltiin kalamiehen paratiisissa!

Alaskan suurin kaupunki Anchorage oli kuitenkin vasta matkamme välietappi. Siitä jatkoimme reissuisäntämme Tom Kåhren kyyditsemänä kohti pohjoista, taas muutama tunti autonpenkin hinkkaamista. Matkalla pysähdyimme ruoka- ja varusteostoksilla paikallisessa ”kyläkaupassa”, joka oli heti suurempi kuin moni kotoinen marketti yhteen niputettuna. Lopulta auto peräkärryineen oli niin täynnä tavaraa, että keskiverto muuttokuormakin kalpeni sen rinnalla.

Iltapimeässä saavuimme lopulta Talkeetna-joen rannalle ja sieltä kolmen venekyydin taktiikalla perille eräleiriimme Talkeetna- ja Fish Creek –jokien risteyksessä. Kolmen mökin taso ei päätä huimannut, mutta katto piti vettä, ikkunoista näki läpi ja sänky oli mukavan pehmeä. Siihen oli kiva kellahtaa seuraavaa aamua vartoamaan.

Tärkeintä kokonaisuudessa oli kuitenkin Alaskan upea luonto kaloja kuhisevine jokineen, taustalla kohoavine lumilaikkuisine vuorineen, valtavine lehtipuineen, jättimäisine saniaisviidakoineen, taivaalla liitelevine valkopäämerikotkineen ja kaikkialla näkyvine hirven sekä karhun jälkineen. Jos ei kalamies näissä kulisseissa viihdy, on syntynyt väärälle planeetalle.

Kalastus oli siis matkamme ykkösjuttu. Sitä varten olimme varustautuneet röykkiöllä järeitä vapoja, tuhdeilla siimoilla sekä monenlaisilla vieheillä ja perhoilla, joiden oletimme täkäläisille lohille kelpaavan. Uistinkalastajan kannalta asiassa oli kuitenkin ongelma. Täkäläisillä joilla sallittiin vain yhden yksihaarakoukun käyttäminen, jonka vuoksi kaikki vieheet piti koukuttaa uudestaan. Olimme kyllä varautuneet asiaan ja ottaneet mukaan tuhteja yksihaaroja sekä vieherenkaita, jotka kestäisivät vaikka minkälaisten kuningaslohien ryntäilyt.

Ongelma oli vain siinä, että leirin ainoat rengaspihdit särkyivät heti ensimetreillä. Kynsitaktiikalla ei vahvoja renkaita pysty paikalleen laittamaan, ei sitten millään. Onneksi edes muutama viehe ehti saada koukkunsa, joten aivan aseettomaksi en jäänyt.

Talkeetna on suuri, jäätiköltä alkunsa saava joki, jonka vesi on jäätikkövirtojen tavoin yleensä maitokahvin väristä. Sameus tunnetusti vaikeuttaa kalastusta, joten parempia pyyntipaikkoja olivatkin leirin lähistöllä Talkeetnaan yhtyvät kristallinkirkkaat Clear ja Fish Creek. Näihin jokiin nousee viisi Tyynenmeren lohilajia eli kuningas-, puna-, hopea-, koira- ja kyttyrälohi. Lisäksi tavataan paikallisina asukkeina kirjolohta, harjusta sekä dolly vardeniksi kutsuttua nieriää.

Kullakin lajilla on omat nousuaikataulunsa. Kesäkuun puolessavälissä kalastuskausi on vasta alkamassa, joten tiesimme olevamme liikkeellä vähän turhan aikaisin. Eipä silti että lohi kiinni joka heitolla –kalastaminen edes kiinnostaisi. Kyllä hommassa pitää olla sopivasti haastetta, silloin tekemisestään nauttii eniten.

Ensimmäiset kosketukset alaskalaisiin alkuperäisasukkaisiin saimme eräällä pikku reunapoterolla Talkeetna-joella. Monttuun oli asettunut sakea parvi punalohia, jotka eivät ole ollenkaan helppoja uistimilla narrattavia, perhoa purevat hieman herkemmin. Mutta kun kaloja on riittävästi, tapahtumia tulee väkisinkin. Huima kokemus kun muutaman kilon painoinen hopeaohjus jysäyttää kiinni, kimpoaa välittömästi pisarapilven ympäröimänä korkeuksiin ja ryntää täydellä kaasulla alavirtaan. Sieltä sadan metrin päästä alempaa niitä sitten yritettiin kauhoa rannalle, milloin paremmalla, milloin huonommalla menestyksellä.

Punalohi on lisäksi mainio ruokakala, josta Pekka loihtikin meille leirikeittiössä monenlaista maukasta mutusteltavaa.

Reissun päätavoitteena oli kuitenkin saada lohien kuningas, King Salmon, siiman päähän. Alku sujui hiljaisissa merkeissä, mutta reissun puolivälille sattunut sade ja vedennousu muuttivat tilanteen kertarykäyksellä.

Tuona aamuna koukutin ykkösottipaikaltamme Talkeetnan ja Clear Creekin risteyksestä pienessä ajassa kirjolohen sekä kymmenen dolly vardenia, joita paikalta ei ollut siihen mennessä saatu juuri lainkaan. Koska dollyparvet kuulemma seuraavat kuningaslohia, aavistelin, että kingitkin ovat lähellä. Mutta vasta seuraavana päivänä alkoi siiman päässä tapahtua.

Olimme Eskelisen Tuomaksen kanssa kahdestaan poolilla, valitettavasti kuvausryhmä seikkaili silloin jossain ihan muualla. Pääsin väsyttelemään melko lyhyen ajan sisällä kolmea junamaista kingiä. Paikka oli hankala kahden joen risteys, josta ei kalojen perään päässyt, mikäli ne päättivät lähteä kohti merta. Kuten nämä tietenkin halusivat tehdä.

Seisoin rantasoraikolla kantapäät uraa maahan viiltäen. Valtameriluokan vapa notkui kaksinkerroin kiristäessäni haspelin jarrua niin paljon kuin uskalsin. Siiman puolesta ei pelkoa ollut, sillä sen vetolujuus oli 30 kilon luokkaa. Mutta vapa rutisi rumasti.

Yhden lohista sain pysähtymään riittävän aikaisin ja pumpattua jo muutamia hikisiä metrejä rantaa kohti, kun Vibraxin lippa rapsahti harmittavasti irti. Kahden muun kanssa sama toistui ennen kuin yt-neuvottellut pääsivät kunnolla edes käyntiin. Vaikea kalojen koosta muuta sanoa kuin että isoja olivat!

Viikko Alaskassa kului, kuten hienoilla kalavesillä tuppaa käymään, aivan liian nopeasti. Iso kingi jäi allekirjoittaneella kuten muillakin ryhmäläisillämme saamatta, joten hiukan jäi mielen syövereitä nakertamaan ajatus, minkälaista kalastus mahtaisi olla sesonkiaikaan. Pitäisikö vielä joskus mennä uudestaan?

Jari Tuiskunen

Arktiset Vedet suosittelee lukemaan Jarin seikkaperäisemmän reissuraportin Erä-lehdestä